Kun rauta painaa tonneja, pohdintaa psyykkisestä valmennuksesta

Itse sain ensimmäisen konkreettisen kosketuksen psyykkisen valmennuksen ihmeelliseen maailmaan muutama vuosikymmen sitten yhdeksänkymmentäluvun puolivälin paikkeilla. Valmensin potkunyrkkeilijöitä ja seuraamme tuli mukaan uusi harrastaja, kaveri oli jo valmiiksi menestynyt toisen kamppailulajin parissa ja halusi nyt kokeilla jotain uutta. Kaverilla oli huippuominaisuudet: nopeus, kimmoisuus, vartalon hallinta, liikuvuus, jne. mutta epäilin vahvasti tämän uuden kaverin mahdollisuuksia menestyä. Hän ei ollut karski taistelijatyyppi millaiseksi silloin kuvittelin menestyvän täyskontaktiottelijan, vaan ennemmin arka ja jopa vähän pelokas ja tulihan siellä muutaman kerran kyynelkin silmäkulmaan treeneissä, kun tämä kaveri yritti päästä uuteen lajiin sisään. En silloin pystynyt näkemään kaverin psyykkisten ominaisuuksien taakse, eli siihen miten hänen kamppailutuilanteen pelko tosiasiassa oli moottori. Hän oli fyysisesti huippulahjakas ja käänsi pelkonsa työntekoon, hän treenasi heikkouksiaan niin kauan kunnes oli teknisesti parempi kuin muut, niin kauan kunnes oli fyysisesti kestävämpi kuin muut, niin kauan kunnes hänen tosiassa huippuhyvät fyysiset ominaisuudet pääsivät tässä lajissa esiin. Tästä alkujaan arasta ja pelokkaasta kaverista tuli potkunyrkkeilyn euroopan mestari. Teatterijohtaja Asko Sarkola kertoi eräässä pitämässään luentotilaisuudessa muutamaa vuotta myöhemmin miten hyvä näyttelijä tulee sellaisesta henkilöstä jolle esiintyminen on ongelma, melkein vamma, niin että se jaksaa kiehtoa ja vetää tätä henkilöä loputtomasti puoleensa, tunnistin heti oman kokemukseni valmentajana muutamaa vuotta aiemmin.

Kamppailu-urheilussa psyykkiset stressitekijät ovat selviä, primitiivisimmällä tasolla kamppailutilanne on taistelu elämästä tai kuolemasta, laumanherruudesta tai karkotuksesta, ravinnosta ja reviiristä. Häviäminen on suunnaton häpeä, tyrmätyksi tuleminen osoitus kuolevaisuudesta. Moni kamppailu-urheilija menettää omnipotenssi käsityksen itsestään tultuaan ensimmäisen kerran tyrmätyksi. Koko kamppailu-urheilijan ura voi romahtaa kun häneltä riistetään tämä toki valheellinen, mutta tähän saakka kaiken rohkeuden ja tiukoistakin paikoista selviytymisen taannut ylivoimainen tunne omasta itsestään ja kyvyistään.

Painonnostossa ei toki ole läsnä samanlaista taistelutilannetta kuin kamppailu-urheilussa ja siten stressiä aiheuttavat tekijät ovat erityyppisiä, pitäisi pystyä jollekin tasolle ja toisessa vaakakupissa häpeäntunne siitä ettei pystynytkään lunastamaan itseen kohdistettuja odotuksia. Lähes jokainen painonnostoa harrastanut on kuitenkin joutunut kohtaamaan oman ’rimakauhunsa’, eli pelkoa, joka jarruttaa tai jopa estää suorituksen. Pelko tai oikeammin epävarmuus omasta suorituksesta liityy painonnostossa juuri ratkaisevaan räjähtävään vaiheeseen, missä on omaan tekniikkaan luottaen päästävä tangon alle ottamaan rauta vastaan. Korkeushyppyä vastaavasti nostaja ei oikeasti edes yritä saattaa nostoa loppuun, vaan ’juoksee sen läpi’. Nostaja siis oikeasti tiesi jo lähtiessään nostamaan, ettei tule saattamaan nostoa loppuun ja todennäköisesti vain yritti analyyttisellä itsepuheella ja psyykkauksella vain vaientaa todellisen epäuskon. Tällaisessa tilanteessa nostajan on harjoittelulla parannettava tekniikan automaatiotasoa ja psyykkisen valmentautumisen menetelmillä löydettävä onnistuneelle nostolle oikea mielentila ja keinot sen saavuttamiseen. Oikea mielentila on täysin tyhjä, nostaja ei ajattele mitään, mutta luottaa itseensä ja uskaltaa heittäytyä täysillä suoritukseen.

Heti alkuun on todettava, että jokainen urheilija on uniikki psyykkinen kokonaisuus jonka on muovannut koko henkilön siihenastinen elämänhistoria yhteensä, eikä mitään helppoja ’tee näin tai noin’ vastauksia ole olemassa. Vierumäen valmentajakoulutuksessa entinen moottoriurheilija kertoi käyneensä vuoden ajan psyykkisessä valmennuksessa voittaakseen MM-osakilpailun, tämä kuvastaa hyvin miten pitkä prosessi psyykkinen valmennus voi olla. On myös todettava että psyykkinen valmennus ei ole mikään taikasana joka tuo ylimääräisiä kiloja tankoon, kyse on enemmän siitä että urheilija pystyy saavuttamaan stressitilanteessa oman jo olemassaolevan potentiaalinsa eikä alisuoriudu. Kilpailutilanteessa kun taistellaan sijoituksesta podiumilla, todennäköisesti kaikki kolme parasta pystyvät fyysisesti suunnilleen saman tasoiseen suoritukseen, lopullisen järjestyksen ratkaisee se joka pystyy stressitilanteessa paineen alla luottaamaan parhaiten omaan suoritukseensa ja saamaan itsestään sen hetkisen kapasiteetin parhaiten ulos.

Flow

Huippusuoritusta on jo pitkään kuvattu käsitteellä flow, eli psyykkinen tila, jossa asiat tuntuu onnistuvan ajattelematta, just do it- kuten Nike aikoinaan mainosti. Urheilija on rentoutunut, keskittynyt, ulkopuoliset ärsykkeet eivät vaikuta urheilijaan. Urheilija luottaa omaan suoritukseensa, uskaltaa päästää ’käsijarrun’ pois päältä ja pystyy maksimaaliseen rentoon suoritukseen. Huippujen aivotoimintaa tutkittaessa on havaittu suoritushetken ajatustoiminnan olevan lähes nollassa, urheilija siis toimii ja reagoi ennalta opittujen refleksien varassa ’selkäytimellä’ jota onnistumiset ruokkivat lähes hurmostilaksi.

Flown vastakohta on järkeilevä ja analyyttinen tunnetila, urheilija analysoi ja pohtii suoritustaan, keskittyy helposti epäolennaisuuksiin ja on altis ulkopuolisille ärsykkeille. Urheilija yrittää tietoisesti tsempata itseään ja pohtii suoritustaan, urheilijan itseluottamus huojuu kilpailutilanteen edetessä. Järkeilevä analyyttinen tunnetila estää tehokkaasti urheilijaa saavuttamasta flow- tilaa. Urheilijan suorituksesta tulee väkinäistä yliyrittämistä, urheilija sortuu helposti hänelle jopa epätyypillisiin tekniikkavirheisiin eikä saavuta automaattista ’selkäytimestä’ lähtevää rentoa suoritusta. Urheilija ei pysty saavuttamaan omaa maksimitasoaan ja tunnetilat saattavat vaihdella epätoivoisesta aggressiiviseen. Vaikka urheilijan kisa olisi alkanut flow- tilassa, voi riittävän voimakkaat häiriötekijät ja/tai epäonnistumiset pudottaa urheilijan nopeasti takaisin analyyttiseen mielentilaan.

Kilpaurheilun ulkopuolella Flow tilaa kutsutaan intuitioksi, päätöksenteoksi perustuen ’vaistoon’ tai ’tunteeseen’ vastakohtana analyyttiseen järkeilyyn perustuvalle ajattelulle. Intuitiivinen päätöksenteko on tiedostamatonta, automaattista ja nopeaa vastakohtana hitaalle tietoiselle pohdinnalle. Intuition edellytyksenä on jo lähes automatisoitunut toiminta, jonka pystyy suorittamaan ilman tietoista ajattelua, esim. hyvin tuttu ajoreitti. Päätöksenteossa intuition edellytyksenä on hyvin laaja ja kattava osaaminen ja laaja kokemus vastaavasta päätöksenteosta, yleensa tällöin puhutaankin eri alojen asiantuntijoista. Ihmisen analyyttinen päätöksenteko kykenee käsittelemään tehokkaasti vain hyvin rajallisen määrän informaatiota. Analyyttinen päätöksenteko on myös hyvin herkkä intuition vaikutukselle, ts. päätöksenteko ei olekkaan niin objektiivista, niinkuin päätöksentekijä saattaa kuvitella, vaan todellisuudessa käytössä olevista vihjeistä etsitään vain analyyttisesti vahvistusta jo syntyneelle ennakkokäsitykselle eli intuitiolle.

Ilman oikean päätöksenteon vaatimaa laajaa kokemusta, ei intuitiivinen tunne oikeasta johda yhtään sen parempaan lopputuolokseen kuin analyyttinenkään, se ainoastaan tapahtuu nopeammin, esim. kääntyminen tuntemattomassa risteyksessä. Tässä ollaan jo lähellä suorituksestaan epävarmaa urheilijaa, omaan suoritukseen ei uskallakkaan täysin luottaa ja analyyttinen pohdinta johtaa aina vain kauemmaksi itsevarmasta suorituksesta ja vie huomion epäolennaisuuksiin. Tällaisessa tilanteessa urheilijalla on oltava käytössään jo ennaltaopittuja mielenhallinta- ja rentoutuskeinoja joilla rauhoittaa itseään ja palauttaa keskittymiskyky.

Flow ei ole mikään itsestäänselvyys, jokainen itseään epämukavuusalueelle ajava urheilija joutuu tietoisesti harjoittelemaan omaa stressinhallintakykyään.

Painonnoston kaltaisessa teknisesti vaativassa lajissa urheilijan taitotasoa voidaankin arvioida mm. seuraavalla asteikolla:

  1. Urheilija pystyy keskimäärin teknisesti onnistuneeseen suoritukseen paineettomassa harjoitustilanteessa (aloittelija)
  2. Urheilija pystyy teknisesti onnistuneeseen yksittäiseen maksimaaliseen suoritukseen paineettomassa harjoitustilanteessa optimaalisissa olosuhteissa (harjoittelija)
  3. Urheilija pystyy joihinkin teknisesti onnistuneisiin suorituksiin kilpailutilanteessa optimaalisissa olosuhteissa (kansallisen tason kilpailija)
  4. Urheilija pystyy useisiin teknisesti ja fyysisesti huippusuorituksiin kilpailutilanteessa muuttuvissa ja ei optimaalisissa olosuhteissa sekä paineen alla (kansainvälisen tason kilpailija)

Ero tason 3. ja 4. välillä näkyy ennenkaikkea urheilijan stressinhallintakyvyssä, epämukavat olosuhteet, aikataulut, matkustaminen, kilpakumppanit, yllättävät tilanteet klpailupaikalla tms. ei pysty häiritsemään urheilijan keskittymiskykyä, hän pystyy sulkemaan ulkopuoliset häiriötekijät pois mielestään ja saavuttamaan olosuhteista huolimatta itseluottamuksen omaan tekemiseen, eli siis juuri flow tilan.

Kokenut kansainvälisen tason kilpailija pystyy myös sulkemaan hetkellisen epäonnistumisen pois mielestä ja ns. kokoamaan itsensä vaikka alla olisi millainen tilanne tahansa. Suomalainen huippunostaja Miika Antti-Roiko kuvasti edellistä hyvin kertoessaan kisalämmittelystään eräässä kansainvälisessä kilpailussa. Hän kertoi lämmittelyhuoneessa pummanneesa 180kg noston, kun lavalla aloituspaino oli 194kg (pahoittelut jos en muistanut kiloja ihan tarkalleen, mutta noin suunnilleen nuo Miika ne sanoi olleen). Joukkueen vastuuvalmentaja M. Tiainen alkoi tilanteessa jo hermostua ja suunnitella aloituspainon pudostusta. Miika itse rahoitteli valmentajaa ’ei hätää, kyllä se tuolla lavalla kulkee’. Ja niin se kulki, Miika tiesi ja tunsi oman kuntotasonsa ja tiesi millainen persoonallisuustyyppi hän on, ts. äärimmäisen hermottava nostaja, jolle nostoon liittyvä psyykkinen lataus on aivan olennainen asia. Miika tiesti että takahuoneen nostoja ei lasketa ja ainoastaan lavalla nostetut raudat ratkaisee. Vahvalla itseluottamuksella varustettuna hän tiesi että ero takahuoneen ja lavan välillä on juuri tuo psyykkinen lataus, vasta kisalavalla nostetaan tosissaan. Tätä kokemusta ei todellakaan voi yleistää jokaisen kohdalle, mutta kertoo hienosti miten jokaisella kansainvälisen tason kilpaurheilijalla on tiedossaan se päänsisäinen ’kytkin’ mistä todellinen kisa vasta alkaa.

Perusedellytys urheilijan itseluottamukselle on kilpaileminen omalla tasolla, ts. urheilija tietää fyysisesti pystyvänsä odotettuihin suorituksiin. Kilpailutilanteessa ei ihmeitä tapahdu, vaan urheilijan optimaalinen suoritus on ilman muuta sen mukainen mikä on urhelijan fyysinen taso, kukaan ei nosta sen enempää päänpäälle kuin voimat oikeasti edellyttävät. Valitettavan usein kilpaurheilussa nähdään näitä ’toivotaan – toivotaan’ yrityksiä, missä ei ole mitään onnistumisen edellytyksiä.

Perusedellytys urheilijan flow tilalle on myös urheilijan syttyminen kilpailutilanteessa, ilman riittävää psyykkistä latausta ei urheilija pysty saavuttamaan flown vaatimaa mielentilaa ja olo suorituksesta jää väkisin puolinaiseksi, ’ei vain löytynyt oikeaa virettä’ on kuultu urheilukentiltä monta kertaa.

Ylilataus

Jokainen voimailua seurannut on varmasti nähnyt urheilijan joka hermostuneena poukkoillee sinne tänne, huutaa ja karjuu ja piskaa itseään hurjaan aggressioon. Tässä vireessä ehkä kävellään onnistuneesti hehkuvien hiilien päältä, mutta harvemmin tehdään onnistuneita teknisesti vaativia hyvää rytmiä vaativia nostoja. Ylilataus ja aggressio rikkoo lähes sataprosenttisen varmasti nostajan tekniikan ja hallitun suorituksen tilalle tulee epätarkoituksenmukaista repimistä. Ylilataus on myös hyvin kuluttavaa, eikä tällaisen nostajan hermosto oikeastaan edes tiedä missä kohden pitäisi nostaa ja missäkohden vain karjutaan ja riehutaan muuten vaan.

Eräs urheilija tässä taannoin oli täysin vakuuttunut siitä että juuri hirveä aggressio on se juttu jonka voimalla rauta lentää. Tällä urheilijalla nostotekniikka hajosi sitä mukaa kun aggressiotaso nousi, mutta mikään ei saanut tätä urheilijaa muuttamaan käsityksiään.

Aggression ja adrenaliinin voimalla nostaminen on yleensä yksinomaan miesnostajien ongelma ja vaikka sillä saakin lisää tehoja, on kokonaisvaikutus negatiivinen nostajan kadottaessa kontrollin suoritukseen. Tämä sama asia on todettu myös EWF Scientific Magazine N1 -julkaisussa, 2015.

Flow ei ole pelkästään psyykkinen, vaan myös fyysinen tila

Huippu-urheilijoita tutkittaessa, on etenkin voittajilla havaittu kilpailutilanteessa selkeitä hormonaalisia muutoksia, esim. kohonnut kortisolitaso. Painonnostajilla tehdyissä testeissä ei vastaavia hormonaalisia vasteita ole saatu 1RM yrityksissä tai edes simuloiduissa kilpailutilanteissa. Tämä tukee käsitystä hyvästä kilpaurheilijasta joka syttyy juuri kilpailutilanteessa. Kortisolitason kohoaminen muiden hormonaalisten vaikutusten ohella, on olennainen urheilijan kyvylle saada maksimaalinen lataus esiin. Vastaavasti hyvää kilpailijaa ei välttämättä edes kannata yrittää ’sytyttää’ normaalissa harjoitustilanteessa, vaan paras lataus kannattaa säästää kilpalavalle. Tämä tukee myös sitä, että normaali harjoittelu olisi hyvä saada ns. normaalilatauksella tehtyä, eikä edes yrittää väkisin luoda ’kisailmapiiriä’, yritys ei todennäköisesti toimi ja saattaa aiheuttaa vain turhaa psyykkistä kuormitusta sinne missä sillä ei vielä voiteta mitaleja.

Urheilijan virittäytyminen oikeaan tunteeseen alkaa kisapaikalle saapuessa ja viimeistään lämmittelyn alkaessa. Normaalisti rutiinit auttavat urheilijaa saamaan oikean vireen päälle, mutta ei aina, elävästä elämästä löytyy lukuisia kertomuksia urheilijoista, jotka ovat esim. olleet myöhässä kisapaikalta ja joutuneet jotenkin rikkomaan totuttuja rutiinejaan ja saaneetkin yllättävässä ennakoimattomassa tilanteessa ylimääräisestä stressitekijästä tarvittavan lisäpotkun huippusuoritukseen. Viimeistään siinä vaiheessa kun urheilijalla jää toistuvasti tunne ettei ihan päässyt omalle tasolleen kilpailutilanteessa, eli ’ei saanut oikeaa latausta päälle’, kannattaa totuttuja rutiineja yrittää vähän järkyttää.

Valmentajan on tunnettava urheilijansa riittävän hyvin voidakseen toimia psyykkisissä ongelmatilanteissa oikealla urheilijaa tukevalla tavalla. Toisinaan urheilijan stressitasoa pitää osata laskea, toisinaan taas nostaa, toisinaan olla aktiivinen, toisinaan pysyä poissa jaloista. Mitään yksikäsitteistä ohjetta ei voi antaa, jokainen urheilija on yksilö ja jokainen tilanne aina erilainen. Kuten myös jokainen valmentaja on yksilö ja reagoi stressitilanteissa eri tavoin.

Motivaatio ja minäkuva

Kaiken psyykkisen valmennuksen takana on urheilijan ja yksilön motivaatio, se alkaa jo siitä miksi ylipäänsä tullaan salille ja ollaan vaikka nyt painonnostoon päädytty. Motivaation takana on yksilön koko siihenastinen elämänhistoria: arvot ja asenteet, uskomukset, tunne-elämä, ajatusmaailma, sosiaalinen verkosto, ihmissuhteet ja kaikki elämän kokemukset jotka ovat edellisiä muokanneet. Itse nostaisin keskiöön yksilön minäkuvan ja käsityksen omasta itsestään, onnistunut suoritus vaatii aina luottamusta omiin kykyihin, eikä tämä ole mahdollista ilman positiivista minäkuvaa. Management by Perkele- ei urheilussa johda huipulle.

Ryhmä oikeassa ikävaiheessa

Yksilön jälkeen olennaiseen rooliin menestymisen tavoittelussa nousee ryhmä, on jopa arvioitu ettei huipulle ole mahdollista päästä ellei ympärillä ole ollut oikeassa ikävaiheessa oikeanlaista ryhmää jossa jokainen joutuu kehittymään.

Ryhmän merkitys on erityisen suuri nuorilla urheilijoilla aivan vastaavasti kuin ryhmään kuuluminen ja ryhmän hyväksyntä on nuorelle muutenkin tärkeää. Aikuisilla ja jo kokeneilla urheilijoilla ryhmään kuulumisen tarve luonnollisti vähenee ja urheilija ei välttämättä tarvitse ryhmää normaalin arkiharjoittelun tueksi, sen sijaan ryhmää tarvitaan nostamaan harjoittelun virettä etenkin arvokilpailujen lähestyessä ja tuomaan tarvittavaa vaihtelua harjoitteluun. Juuri tähän pyritään kilparyhmien aktiivisella leirityksellä.

Osa aikuisurheilijoista kokee ryhmäpaineen jopa haittaavan harjoitteluaan, he eivät halua virittyä kisatehoihin liian aikaisin, useimmat kuitenkin kokevat leirityksen tuovan virkistävää vaihtelua. Painonnoston maajoukkueen leirityksissä havaittiin liian pitkien, ts. myös lepopäiviä sisältävien, leirien tuoneen enemmän ongelmia kuin hyötyä, urheilijat ja valmentajat alkoivat yksinkertaisesti pitkästyä.

Ryhmästä enemmän haittaa kuin hyötyä

Oikeanlaisen kehitystä tukevan ryhmän muodostaminen ei ole itsestäänselvyys, seuraavassa esimerkkinä joitain salilla kohtaamiani persoonallisuustyyppejä jotka laskevat heti ryhmän tasoa:

  • Masokisti. Treeni on jonkinlaista itsen kurittamista ja selviytymistaistelua, jos ei ole verenmaku suussa, ei ole kärsinyt tarpeeksi
  • Negatiivinen. Kokee jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta ja kiinnittää jatkuvasti huomiota ongelmiin, luo negatiivista ilmapiiriä ympärilleen, hakee negatiivisuudella myös hyväksyntää ja huomiota
  • Alisuoriutuja. Pyrkii visusti pysymään mukavuusalueella ja pyrkii välttämään viimeiseen saakka epäonnistumista
  • Pätemisen tarpeessa oleva. Pyrkii nostamaan omaa itsetuntoaan pätemällä ja tuomalla itseään esille.
  • Sopuli. Ei todellista intohimoa tekemiseen, saattaa hetkellisesti innostua yksittäisistä asioista, mutta todellinen syy mukanaolemiseen on porukassa roikkuminen
  • Itsepäinen. ”Tietää mitä tekee”, eikä kykene ottamaan ohjausta vastaan, toistaa samoja virheitä.

Kari Ormo kuvasi Tammikuussa 2015 pitämässään kestävyysurheilua käsittelevässä luennossa ryhmäharjoittelua seuraavasti ”jos viisi kaveria lähtee lenkille. Parhaalle vauhti on liian hidas, eikä hän kehity. Huonoimmalle vauhti on liian kova eikä hän kehity. Todennäköisesti optimaalisesti kehittyy ryhmässä vain kaksi keskimmäistä keskitasolla olevaa urheilijaa”.

Painonnostossa jokaiselle voidaan tottakai laittaa oman tason mukainen rauta tankoon, mutta lopputulos on helposti aivan sama, paras ei joudu venymään, huonoin menettää lopullisesti itseluottamuksensa ja parhaiten kehittyy keskitason nostajat. Olennaista on ryhmän urheilijoiden asenteet, menestymistavoitteet ja sitoutuminen, tekemisen meininki luo ymärilleen kehitykselle tarvittavan ilmapiirin. Vahvasti psyykkiseen lataukseen ja hermotukseen perustuvissa lajeissa kuten vaikka painonnosto, kannattaa normaalin perusharjoittelun latausta kuitenkin selkeästi vaihdella, aina sata lasissa paahtaminen on hyvin kuluttavaa, eikä silloin oikein enää tahdo löytyä sitä lisävaihdetta mikä pitäisi kilpailuunvalmistavalla kaudella pystyä laittamaan silmään.

Kova treenaaja, huono kilpailija, ylitunnollinen suorittaja

Tavoitteellinen harjoittelu ja menestyminen vaatii armotonta työtä, sen toki kaikki myönnämme, kuitenkin yksi kehityksen kannalta ongelmallinen persoonallisuustyyppi on ylitunnollinen suorittaja. Kaikki tunsimme jo kouluaikoina nämä hikipinkoksikin sanotut tyypit. Ylitunnollinen suorittaja ei uskalla koskaan höllentää tahtia, vaikka kroppa- ja järki sanoisi muuta ja päätyy aina ennenpitkää sairaslistalle. Psyykkisen valmennuksen näkökulmasta ongelmaksi muodostuu ylitunnollisen suorittajan itseltään vaatima ehdottomuus, harjoittelusta ja tavoitteiden saavuttamisesta muodostuu hyvin helposti kohtuutonta stressiä tuottava taakka.

Ylitunnollisella suorittajalla saattaa olla univaikeuksia ja myös muut elämän osa-alueet kuten ihmissuhteet saattavat kärsiä suorittamisen ehdottomuudesta ja joustamattomuudesta. Ylitunnollinen suorittaja kadottaa helposti kosketuksen harjoittelun todelliseen syyhyn, eli kehitykseen, eikä pysty enää kriittisesti ohjaamaan omaa tekemistään. Harjoittelu saa myös helposti pakkotahtisia piirteitä, esim. huono omatunto ellei saa harjoittelua suoritettua pilkulleen niinkuin on suunnitellut. Ylitunnollisella suorittajalla on vahva itsekuri, jonka voimalla hän piskaa itseään eteenpäin, alkaen kuitenkin helposti alisuoriutua, koska pelkää epäonnistumista ja omien ylisuurien odotusten tuottamaa pettymystä. Ylitunnollinen suorittaja pelkää myös kilpailutilannetta missä kaiken itsekurin ja kieltäytytymyksen palkkana ei välttämättä olekkaan onnistuminen.

Yksi kamppailulajeille tyypillinen ylitunnollisen suorittajan piirre on ns. ’Budo spirit’. Tämän feodaaliajan sotimiseen liittyneen moraalikäsitteen mukaan kilpaurheilua jatketaan ns. ’pienistä kolhuista’ välittämättä, kilpailuihin mennään jo valmiiksi loukkaantuneena ja harjoittelua jatketaan käytännössä siihen saakka kunnes on pakko lopettaa, kaadutaan saappaat jalassa voisi joku sanoa. Järjen valo ei tässä mentaliteetissä juuri paljoa valaise ja loukkaantuneiden, jopa koko uransa pilanneiden urheilijoiden lista on pitkä. Painonnostossa esiintyy toisinaan vähän vastaavaa Bulgarialaisen harjoitusmetodin siivittämää omnipotenttista masokismia missä PR on salilla ainoa arvo ja sitä on pakko vielä yrittää vaikka paikat olisi jo remontissa.

On sanottu että hyvä huippu-urheilija ei rakasta harjoitussalia, vaan kilpalavaa ja kilpailun tunnelmaa. Lepopäivien pitäminen tai jonkin sarjan jättäminen treenistä pois, silloin kun se on kehityksen maksimoimiselle tarpeen, ei huoleta hyvää huippua. Hyvä huippu innostuu ja uskaltaa kokeilla omia rajojaan pelkäämättä epäonnistumista. Hyvä huippu pystyy sulkemaan kilpaurheilun välillä mielestään ja keskittymään täysin muihin asioihin. Tätä samaa taitoa hän käyttää hyväkseen arvokilpailujen lähestyessä ja pystyy harjoittelemaan rennosti ilman stressiä aina viimeisiin hetkiin saakka, kunnes syttyy aivan maksimaalisesti oikealla hetkellä astuessaan kohti kisalavaa.

Mitäs sitten tehdään kun se rauta painaa tonneja?

Psyykkinen valmennus ei auta kaikkia tai kaikkeen, sillä ei voida korjata traumoja tai persoonallisuushäiriöitä, se ei pysty korjaamaan minäkuvan vääristymiä tai korjaamaan puuttuvaa itsetuntoa. Psyykkinen valmennus pystyy auttamaan ainoastaan sellaisiin aisoihin ja siihen saakka kuin yksilöllä itsellään olisi muutenkin ratkaisukykyä. Psyykkinen valmennus on tehokkaimmillaan silloin kun urheilija pystyy tiedostamaan ja käsittelemään omaa toimintaansa ja reagointinsa taustalla olevia syitä. Tarkoituksena on ymmärtää miten negatiiviset ja positiiviset tunteet urheilijalla syntyy ja miten ne vaikuttavat suoritukseen ja löytää keinoja vahvistaa positiivisia kokemuksia.

Mielikuvaharjoittelu ja rentoutusmenetelmät

Mielikuvaharjoittelu on jo vuosia vakiinnuttanut paikkansa huippu-urheilussa ja sen tulisi kuulua jokaisen nostajan työkalupakkiin. Mielikuvaharjoittelua voidaan käyttää kilpailuolosuhteisiin totuttavana harjoitteluna, ts. urheilija käy ennen kilpailutapahtumaa mielessään läpi kilpailupaikkaa ja siellä tapahtuvia rutiineja. Mielikuvaharjoittelulla voidaan käydä läpi itse kilpailutapahtumaa ja urheilijan siellä tekemiä suorituksia. Mielikuvaharjoittelua voidaan myös käyttää normaalin perusharjoittelun osana tekniikan parantamisessa ja virheiden korjaamisessa.

Mielikuvaharjoittelussa pyritään ’tuntemaan’ oikeaoppinen suorite samanlaisena kuin se reaalimaailmassa tapahtuisi, esim. urheilija pyrkii rentoutuneessa mielentilassa tuntemaan miten hän kääntää tempausraudat syväkyykkyyn. Suoritusta ei siis pilkota osiin, vaan pyritään juuri tuntemaan onnistunut kokonaissuorite ja eliminoidaan kaikki negatiivinen mielikuvasta. Mielikuvaharjoittelu on erityisen merkittävää urheilijan toipuessa loukkaantumisista, jolloin pyritään palauttamaan urheilijan luottamus omaan tekniikkaan ja siihen että paikat jälleen kestää oikeaoppisen suorituksen.

Rentoutusmenetelmät ovat erityisen tärkeitä sellaisille urheilijoille joilla on taipumus ylistressata kilpailusuorituksia. Rentoutuminen on meille jokaiselle arkipäiväinen asia, nukahtaminen ja uni vaatii mielen rentouttamista ja stressitöntä mielentilaa. Jokainen meistä on varmasti viettänyt muutaman unettoman yön elämässään ollessaan jostain asiasta huolestunut. Stressi kilpailutilanteessa on positiivinen asia ja vaatimus oikealle psyykkiselle lataukselle. Pitkäkestoinen jatkuva stressi on aina negatiivinen asia ja johtaa jopa terveyden heikkenemiseen. Rentoutusmenetelmiä on olemassa lukuisia, mutta itse en niinkään kiinnittäisi menetelmään, vaan sen toimivuuteen huomiota. Toiselle sopii rentoutuskasetti, toiselle vaikka hyvä kirja ja kolmannelle vaikka elokuva. Tärkeää on saada ajatukset irti stressiä aiheuttavasta asiasta ja tilalle jotain ihan muuta ajateltavaa niin että todella myös pystyy pitämään ajatukset poissa stressiä aiheuttavasta asiasta ja rentoutua niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Nauru on aina rentoutumisen merkki.

Psyykkisen valmennuksen vaiheita

Ensimmäisenä huomioidaan onko urheilijan tilanteessa tapahtunut jokin muutos, ts. onko rauta ollut joskus kevyempää, mutta nyt se on alkanut painamaan, vai onko se painanut aina hiukan enemmän kuin olisi pitänyt? Jos vastaus on ensimmäinen, on luonnollista alkaa selvittämään mikä on laukaissut muutoksen ja onko kyse myös fyysisestä ongelmasta, esim. alkava ylikunto tms. Jos rauta on aina painanut vähän liikaa, eikä kyseessä ole juuri vain kilpailutilanteessa syttyvä urheilija, on edettävä toiseen vaiheeseen.

Toisessa vaiheessa huomioidaan painaako rauta tavallista enemmän vain toisinaan, ts. onko tuntemuksissa vaihtelua eri suorituskerroilla? Jos urheilija on paremmassa vireessä joillain kerroilla ja toisilla taas ei, on syytä selvittää urheilijan sivilielämää, miten on nukkunut, syönyt, onko siviilielämän puolella ongelmia?

Psyykkisessä valmennuksessa on aina selvitettävä onko urheilijalla edellytyksiä voittaa? Painonnostossa ei päänpäälle nosta yhtään sen enempää kuin fyysiset edellytykset antavat myöten vaikka olisi mikä tilanne. Toinen ehdoton vaatimus onnistumiselle on motivaatio ja tahto voittaa tai saavuttaa jokin taso. Jos urheilija on vain palkintomatkalla niinkuin suomalaiset uimarit Lontoon Olympialaisissa, haluaa urheilija tosiasiassa vain päästä mahdollisimman nopeasti banketin puolelle nauttimaan kisaeväistä. Monissa lajeissa mukaan tulee myös täysin ennakoimanton vastustaja joka vaikuttaa aina kisasuoritukseen. Tällöin pureudutaan kilpailutilanteen ratkaisukohtiin ja urheilijan reaktioihin niissä, ts. onko lähtenyt rohkeasti haastamaan, vai luovuttaako joissain tilanteissa suosiolla ja tyytyy kakkostilaan?

Onko voittoja tullut aiemmin? Onnistuuko urheilija paremmin eri tilanteissa? Jälleen päästään askel lähemmäksi oikeaa kipupistettä ja onnistumisen kokemuksen taustoja.

Mitkä tunnetilat erottaa voiton ja tappion tai kakkostilan? Löytyykö jostain jotain mitä urheilija on tehnyt eri tavalla? Miten urheilijan on valmistautunut kilpailuun? Mitkä ovat olleet mielialat kilpailupaikalla? Miltä kilpailutilanne on tuntunut? Onko jokin siviilielämässä vaikuttanut kilpailulataukseen?

Kun ollaan lähellä kipupistettä, on ryhdyttävä selvittämään urheilijan motivaatiota ja minäkuvaa urheilijana ja yksilönä. Mitä urheilija pelkää? Mitä urheilija haluaa? Mikä on urheilijalle tärkeää? Mikä tuottaa urheilijalle onnistumisen kokemuksen? Miksi urheilija urheilee? Ketkä ovat urheilijalle tärkeitä henkilöitä? Tarkoituksena ei ole selvittää psykoanalyyttisesti urheilijan eri reaktioiden syitä vaippaiästä alkaen, vaan ennemmin löytää onnistumista ja epäonnistumista erottavia tekijöitä ja löytää työkaluja vahvistaa onnistumiseen johtavaa polkua.

Työkalujen avulla urheilija aloittaa onnistumiseen liittyvän tunnetilan tavoittamisen mielikuvaharjoittelussa. Onnistumiseen liittyvä tunnetila voidaan ankkuroida johonkin tekemiseen tai asiaan niin että urheilija voi itse saavuttaa sen aina halutessaan. Urheilija harjoittelee ja testaa ankkurin käyttöä ja samalla vahvistaa sen tehoa.

Yhteenveto

Kilpaurheiluun liittyy aina tietty rooli sattumalla. Onnistumiseen liittyvä tunnetila ei välttämättä tarkoita aina onnistunutta nostoa tai voittoa, vaan itseluottamusta jota paine tai epäonnistuminen ei lannista ja urheilijan kykyä saavuttaa kilpailutilanteissa parhaan mahdollisen tuloksen takaava vire.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s