Itse sain ensimmäisen konkreettisen kosketuksen psyykkisen valmennuksen ihmeelliseen maailmaan muutama vuosikymmen sitten yhdeksänkymmentäluvun puolivälin paikkeilla. Valmensin potkunyrkkeilijöitä ja seuraamme tuli mukaan uusi harrastaja, kaveri oli jo valmiiksi menestynyt toisen kamppailulajin parissa ja halusi nyt kokeilla jotain uutta. Kaverilla oli huippuominaisuudet: nopeus, kimmoisuus, vartalon hallinta, liikuvuus, jne. mutta epäilin vahvasti tämän uuden kaverin mahdollisuuksia menestyä. Hän ei ollut karski taistelijatyyppi millaiseksi silloin kuvittelin menestyvän täyskontaktiottelijan, vaan ennemmin arka ja jopa vähän pelokas ja tulihan siellä muutaman kerran kyynelkin silmäkulmaan treeneissä, kun tämä kaveri yritti päästä uuteen lajiin sisään. En silloin pystynyt näkemään kaverin psyykkisten ominaisuuksien taakse, eli siihen miten hänen kamppailutuilanteen pelko tosiasiassa oli moottori. Hän oli fyysisesti huippulahjakas ja käänsi pelkonsa työntekoon, hän treenasi heikkouksiaan niin kauan kunnes oli teknisesti parempi kuin muut, niin kauan kunnes oli fyysisesti kestävämpi kuin muut, niin kauan kunnes hänen tosiassa huippuhyvät fyysiset ominaisuudet pääsivät tässä lajissa esiin. Tästä alkujaan arasta ja pelokkaasta kaverista tuli potkunyrkkeilyn euroopan mestari. Teatterijohtaja Asko Sarkola kertoi eräässä pitämässään luentotilaisuudessa muutamaa vuotta myöhemmin miten hyvä näyttelijä tulee sellaisesta henkilöstä jolle esiintyminen on ongelma, melkein vamma, niin että se jaksaa kiehtoa ja vetää tätä henkilöä loputtomasti puoleensa, tunnistin heti oman kokemukseni valmentajana muutamaa vuotta aiemmin. Jatka lukemista Kun rauta painaa tonneja, pohdintaa psyykkisestä valmennuksesta →