Tällä kertaa pohdin Rion Olympialaisten jälkitunnelmissa hiukan huippu-urheilua ja sen ominaisuuksia.

Asiantuntijat ja osaajat

Nyrkkeilyvalmentaja Pekka Mäki totesi HS haastattelussa 4.9.2016 ”asiantuntijan on helppo sanoa miten urheilijan pitäisi toimia. Heitä löytyy katsomoistakin runsaasti”. Mäen mukaan ”osaajat erottuvat asiantuntijoista siinä, että he pystyvät opettamaan urheilijan toimimaan halutulla tavalla”. Osaajia Mäki sanoo olevan valmennuksen parissa niukasti. Eräs ’asiantuntija’ tässä taannoin kisahallilla kertoi minulle aivan tosissaan miten hän ymmärtää painonnostosta todella paljon, koska on katsellut niin paljon nostovideoita YouTubesta. Eräs toinen puolestaan valmensi kisahallissa nuorille urheilijoille painonnostotekniikkaa ilman minkäänlaista, edes alkeellista käsitystä nostamisesta. Valitettavan usein näkee näitä valmentajaneropatteja opettavan juuri junioreita. Nettilegenda Klokov totesi minulle kurssillaan ettei tekniikallani ole enää väliä kun olen jo niin vanha. Oltiin maksettu herran seminaarista kuusisataa euroa. No eipä ollut kummoinen seminaari muutenkaan, tietoa herralla oli kyllä valtavasti, muttei edes alkeellista kykyä tai tahtoa valmennukseen, Klonkku oli vain keräämässä rahat pois tyhmiltä.

Äärimmäisyyksiin

Eräässä toisessa haastattelussa pohdittiin Suomen kehnoa menestymistä jalkapallossa ja haastateltava totesi että huipulle pyrkimisen ja tasapäisen tekemisen välillä on selkeä ero, huipulle pyrkimiseen kuuluu aina jossain määrin äärimmäisyys ja kestokyvyn rajojen hakeminen. Äärimmäisyyksiin meneminen ei ole valmennuksen aikaansaannosta, vaan urheilijan henkilökohtainen ominaisuus. Tämä näkyi erityisen hyvin nuoresta juoksijalupauksesta Alisa Vainiosta kertovassa HS kuukausiliitteen artikkelissa. Artikkelin mukaan Alisa juoksi vaikka kävelykengillä kun lenkkarit oli piilotettu tai että hän juoksi kahdenkymmenen kilometrin lenkin akillesjänne revenneenä. Valitettavan usein urheilijan lähipiiristä puuttuu joko osaaja tai urheilijalle ei saada riittävää kontrollia aikaan ja päädytään vammakierteeseen. Toisinaan äärimmäisyyksistä nauttivaa tahtotilaa ei saada valjastettua riittävästi oikeiden asioiden taakse ja energiaa tuhlataan väärien asioiden tekemiseen. Tämä jälkimmäinen näkyi puolestaan hyvin juoksijasuuruutta Paavoa Nurmea käsitelleessä artikkelissa. Nurmi tuhlasi energiaa kävelyyn, mikä väistämättä heikensi juoksuharjoittelua. Toisaalta Nurmi ei myöskään ymmärtänyt ympärivuotista harjoittelua ja antoi kuntotasonsa laskea talvikausina. Nurmi yritti itse olla oma osaajansa, mutta valitettavasti teki vääriä johtopäätöksiä, vaikka omasi tinkimättömän ja ammattimaisen asenteen harjoitteluun ja pyrki etsimään käsiinsä tietoa.

Valmentajan ammattitutkinnon koulutuksissa Vierumäellä keskustelin erään toisen valmentajan kanssa lahjakkuuksista. Tämä 40 vuotta voimaurheilussa toiminut valmentaja totesi ettei vastaan ole valitettavasti vielä tähän päivään mennessä tullut ketään oikeasti todella lahjakasta urheilijaa. Sen sijaan urheilijoita joilla on ollut tahto mennä jopa äärimmäisyyksiin, hänellä oli tullut vastaan ja tuloskehitys oli heti ollut huikea. Yhtälö ei kuitenkaan ole helppo, valitettavasti näidenkin urheilijoiden kohdalla äärimmäisyydet olivat johtaneet lopulta rasitusvammoihin.

HS:n haastattelussa Pekka Mäki toteaa nyrkkeilijä Amin Asikaisesta ”Amin ei ollut teknisesti tai taktisesti erityisen lahjakas, mutta hänellä oli harjoittelun lahja. Hän oli tinkimätön harjoittelija. Ihan säälimätön itsensä rääkkääjä”. Lopussa Pekka vielä toteaa ”kovalla työmäärällä voi kompensoida asioita paljon”.

Äärimmäisyyksistä nauttiminen ja säälimätön asenne harjoitteluun jo juniorivaiheesta on huippu-urheilun edellytys ja samalla urheilijauran aivan keskeinen riski. Valmennuksen tehtävänä on asettaa rajat urheilijan harjoitteluun ja saada valtava tahtotila valjastettua tuloksellisen kilpakentillä menestymisen taakse sinne tänne reutomisen sijaan. Äärimmäisyys tarkoittaa aina rajojen kokeilemista ja valitettavasti hyvin usein sietokyvyn rajat myös ylitetään ikävin seurauksin. Kolikon kääntöpuolena on myös lahjakkuuden kyllästyminen ja jopa omavaltainen toiminta ohi valmennuksen ohjeiden. Äärimmäisyyteen valitettavasti kuuluu myös loukkaantuneena kilpaileminen vaikkei urheilijalla ole mahdollisuuksia päästä kuntotasonsa mukaiseen tulokseen ja pahimmassa tapauksessa aiheutetaan pitkäkestoisia ongelmia. Valmennuksen tulisi ymmärtää että lahjakas, äärimmäisyyksistä nauttiva urheilija on valmis laittamaan itsensä likoon saatuaan numerolapun rintaan, vaikkei se olisi uran ja tulevaisuuden kannalta järkevää.

Valitettavan usein lahjakkuudet ulosmitataan jo juniorivaiheessa, monipuolisuus unohdetaan ja juostaan helppojen pikavoittojen perässä juniorisarjoissa. Keihäänheittäjä Thomas Röhler kertoi haastattelussa Turun Paavo Nurmi Gamesien jälkeen harjoitelleensa monipuolisesti yleisurheilua aina 18 vuotiaaksi saakka ja erikoistuneensa keihäänheittoon vasta tämän jälkeen. Kolmiloikka ja korkeushyppytausta ovat rakentaneet Röhlerille huippuhyvän kimmoisuuden, jota vasten heittokykyä on myöhemmin jalostettu. Urheiluvalmennuksessa pitäisi jatkuvasti pitää mielessä urheilijan ominaisuuksien kehittäminen, eikä vain yksisilmäisesti tuijottaa omaa lajia. Yleisurheilussa tämä on oivallettu, mutta samaa ei voi sanoa muista lajeista.

Lahjakas urheilija ei ole helppo tapaus

Urheilijan urapolun valitseminen vaatii jo nuorella iällä todella tinkimätöntä asennetta. Se joukko setiä tai tätejä tai muuta lähipiiriä, joka odottaa että tyttö tai poika kasvaa pikkuhiljaa aikuiseksi ja jättää urheiluhömpötykset vähemmälle on todella suuri. Äärimmäinen sitoutuneisuus ja omistautuminen omalle lajille tarkoittaa samalla pidättäytymistä suuresta osasta vapaa-ajan rientoja. Tämä tulkitaan helposti epäsosiaalisuudeksi ja eristäytymiseksi, onneksi sosiaalinen media on helpottanut tilannetta ja antanut käyttöön mahdollisuuksia ylläpitää sosiaalisia suhteita. Yksilölajien urheilija tulee valinneeksi askeettisen ja lukemattomia yksinäisiä hetkiä lajinsa parissa sisältävän polun. Joukkuelajit pukukoppeineen ja yhteisöineen ovat tässä suhteessa helpompia valintoja. Ammattilaisurheilija ei ole hyväksytty valinta Suomessa kuin oikeastaan vain jääkiekossa ja siinäkin puhtaasti rahan vuoksi. Kiekkoilijoiden muihin lajeihin nähden pulskat tilipussit kun ovat kaiken kansan tiedossa. Missään muussa lajissa ei kansanjuhlia torilla järjestettäisi pelkän juniorisaavutuksen vuoksi kuin jääkiekossa. Ei voi kuin ihailla kiekkoväen kykyä käsitellä mediaa., muissa lajeissa lahjakas nuori urheilija saa rauhassa juoda mitalikahvit ihan vain lähipiirissä. Jos satut olemaan lahjakas ja kiinnostunut melkein mistä tahansa muusta lajista kuin kiekosta, niin ongelmia on tiedossa. Harrastustason mahdollisuuksia on toki melkein joka lajissa tarjolla, mutta huippu-urheiluun tähtäävät tavoitteet kohtaavat heti vastustusta, ”Get a hair cut and get a real job” lauloi aikanaan osuvasti George Thoroughgood. Jostain syystä kiekossa ammattilaisuuteen tähtäävä karsinta on hyväksyttyä aloittaa jo 15 vuotiailta, lahjakkaille räätälöidään opiskelut yms. siitä eteenpäin huippu-urheilun ehdoilla. Toivoa sopii että jokaisen urheilijan lähipiiristä löytyy myös ymmärrystä varmistaa se suunnitelma B, jos ura huipulle katkeaakin syystä tai toisesta. Siinä missä lahjakas kiekkoilija alkaa saada urheilusta palkkaa jo 17-18 vuotiaana, maksaa yksilölajien urheilija kaiken omasta pussistaan tai oikeastaan lähipiirin pussista. Ensimmäiset muutaman tonnin apurahat kilahtavat käyttöön vasta kun on jo saavutettu arvokisapaikka. Toisaalta ei mene kansan syvien rivien kritiikkikään urheilussa aivan tasan, en muista kertaakaan että jääkiekkojoukkueen olisi parjattu olleen turistireissulla arvokilpailuissa kun ei aivan finaalipeleihin olla päästy. Yksilölajien urheilijalta vaaditaan todellista sisukkuutta.

Arvokilpailuissa floppaajat

Sanni Utriainen totesi ”Ihan hukassahan mä olin” ja ”negatiivisesta huutelijasta takaraivossa”, jäätyään Rio:n keihäskarsinnassa viimeiseksi. Toki täytyy heti todeta, että jos oli painonnoston olympiavalinnat erikoisia, niin oli sitä myös naisten keihäsvalintakin. Edellisen vuoden tulos ei urheilussa paina käytännössä mitään, urheilija on suunnilleen sillä tasolla, mitä tuloksia hän on esittänyt viimeisen puolen vuoden sisällä. Utriainen oli valittu kisoihin 2015 heitetyllä tuloksella kauden 2016 tulosten ollessa jotain aivan muuta. Haastatteluissa Sanni totesi etsineensä koko viikon hyvää fiilistä ja totesi fiiliksensä romahtaneen heti kisapaikalla. Ihmettelen kovasti eikö keihäsvalmennuksessa osata kysyä urheilijalta että miltä sinusta tuntuu, nautitko edes kisaamisesta tai kilpaurheilusta ylipäätään? Kilpaurheilu on puhdasta tulosurheilua ja siellä menestymiseen ei ole mitään mahdollisuutta, ellei koko sielustaan nauti päästessään arvokisaestradille.

Painonnoston mediakohua herättäneissä olympiaedustusvalinnoissa oli kuulemma nousukuntoa ja sitä tai tätä tulosta ihan lähellä. Tässä tapauksessa nousukunto tarkoitti kahden kilon pudotusta kauden parhaimpaan ja samaa tulosta mitä urheilija nosti ennen painonvetoa kesäkuun lopulla. Kilpailujen jälkeen kunto oli puheissa jo 8 – 12kg parempi ja lopulta oltiin jo 220kg yhteistuloksessa seuraaviin kisoihin. Syynä tuloksen jäämiseen vain juuri sille tasolle mitä urheilija oli edellisen kuuden kuukauden sisällä esittänyt, oli haastattelujen mukaan kisajännitys ja liian pienet aloituspainot. Haastattelussa urheilija toteaa, ettei voinut aloittaa niin korkealta kuin olisi halunnut, kun piti varmistaa että saa tuloksen ja sijoituksen. Eiköhän juuri se tuloksen ja sijoituksen saaminen ole se tavoite kilpailuissa, ei se pituushyppääjäkään kokeile ihan vain tuurilla josko se lankku sattuisi osumaan kohdalle.

Korkeushyppääjä Osku Torron tuloskunto syystä tai toisesta romahti jokaisessa arvokilpailussa, eikä hän selviytynyt kertaakaan loppukilpailuun. Torron paras tulos hallissa oli 233cm ja ulkona 228cm, harjoituksissa oli mennyt 225cm useita kertoja. Kilpailuissa Torrolla oli vaikeuksia päästä edes harjoitustilanteen tasoonsa. Polvijänteen repeäminen verryttelyssä 2011 toki vaikutti kehitykseen, mutta esim. ulkoratojen ennätyksensä 228cm Torro hyppäsi vamman jälkeen Jyväskylässä 2012. Haastattelussa Torro toteaa miten vaikeaa hänelle oli saada kilpailuissa pidettyä paketti kasassa johtuen pitkästä odottamisesta. ”Olen parhaimmillani head to head jotain toista kaveria vastaan hirveällä huudolla ja aggressiolla.”- Torro toteaa ja kertoo samalla todennäköisen syyn arvokilpailujen epäonnistumiseen. Korkeushypyssä kilpailutilanne kun on aina pitkä ja suoritukset joutuu tekemään lähes kylmiltään muun ajan urheilijan ollessa yksin hulinan keskellä. Torrolta puuttui kyky riittävästi nostaa, laskea ja ylläpitää kilpailutilanteen vaatimaa vireystasoa, eikä hän siten koskaan päässyt aivan sille tasolle mille olisi muuten ollut eväitä. Kilpailutilanteen hallinta ja sen vaatimat psyykkiset ja fyysiset ominaisuudet on olennainen osa menestymisen mahdollisuuksia.

Menestyjät puuntakaa

Suomen ainoan mitalin Rion Olympialaisista toi nyrkkeilijä Mira Potkonen. Potkonen on huippu-urheilijaksi todella poikkeusyksilö. 36 vuotias kahden lapsen äiti ja samalla huippu-urheilija on missä tahansa lajissa harvinaisuus. Potkosen erityislaatuisuutta korostaa myös se, että hän aloitti urheilun tosissaan vasta 27 vuotiaana. Itse uskon että Potkosen menestymisen takana on nimenomaan oikea osaaja, eli valmentaja Maarit Teuronen. Se että pystyy nousemaan kehäkulmaan oman sarjansa ylivoimaisesti menestyneintä nyrkkeilijää vastaan ja vieläpä voittamaan kertoo sekä urheilijan psyykestä, että valmentautumisen täydellisestä onnistumisesta. Välieräottelun tappio kiinan Yin Junhualle meni hienoisen ylilatauksen ja yliyrittämisen piikkiin. Voitto viisinkertaisesta maailmanmestarista nostaa odotukset taivaisiin ja toisaalta urheilija oli urallaan ensimmäistä kertaa lähellä täydellistä onnistumista ja jopa urheilulegendaa. Potkosen menestymisen takaa löytyy varmasti kaikki tässä artikkelissa esiin nostetut tekijät: osaaja, äärimmäisyydet, todella poikkeuksellisen rohkea urheilijan uravalinta ja kilpailutilanteesta nauttiminen. Hyvästä huippu-urheilijasta kertoo että Potkonen ei missään vaiheessa tyytynyt pronssimitaliin, vaan tavoitteli tosissaan kokoajan loppuottelupaikkaa ja olisi sinnekin lähtenyt varmasti tavoittelemaan vain ja ainoastaan voittoa.

Menestymisen edellytysten yhteenvetona voi todeta että lähipiiriin tarvitaan jo varhaisessa vaiheessa todellinen osaaja, joka pystyy riittävän ajoissa ohjaamaan lahjakkuuden oikeaan suuntaan. Äärimmäisyyksiä pitää kokeilla, mutta turhia riskejä välttäen ja energian oikeasti kehittävään toimintaan suunnaten. Turvallista keskitietä pitkin saadaan paljon harrastajia, muttei yhtään huippua. Urheilijan uravalinta on äärimmäisen vaikea päätös ja vaatii käytännössä jonkun lähipiiristä rahoittamaan urheilijaa. Lahjakkaasta harjoittelijasta ei välttämättä tule hyvää huippu-urheilijaa, valokeilassa huomion keskipisteenä olemisesta pitää nauttia ja oppia voittamaan. Huippu-urheilussa pitää olla myös realisti, ellei mitaleille ole asiaa, on aika tehdä jotain muuta.