Kamppailu-urheilijan voimaharjoittelu

Tällä kertaa artikkelissa käsitellään kamppailu-urheilua ja syyllistyn samalla vähän historian muisteloihin. Tällä kertaa rönsyilen aiheesta todella vapaasti ja käyn samalla läpi omaa historiaani kamppailu-urheilun parissa, mutta ehkä se sallittaneen tämän kerran.

Oma taustani kamppailu-urheilussa alkoi alkuvuodesta 1986, kun silloinen Mäntän Karate Klubi järjesti Full Contact- karaten peruskurssin Keuruulla Keski-Suomessa. Vajaa kymmenkunta vuotta myöhemmin lajia alettiin kutsua nimellä kickboxing. Lajitekniikasta ei kukaan ymmärtänyt tuon taivaallista, treenit oli lähinnä kyykkyhyppyjä jumppasalin päästä päähän höystettynä etunojapunnerruksilla ja linkkuveitsillä. Kurssi loppui kolmen kuukauden kuluttua, eikä järjestäneellä seuralla ollut mitään ajatustakaan jatkaa toimintaa, kunhan vain kävivät keräämässä rahat peruskurssista ja häipyivät. Niinpä saman vuoden syyskuussa menin juuri Perusta Jyväskylään ilmestyneen, aikanaan paljonkin kohua herättäneen Cecar Mayerin Shotokan Karate- kurssille. Matkaa harjoituksiin oli silloin 80km yhteen suuntaan ja koulutehtävät tuli hoidettua autossa treenien alkua odotellessa. Jos oli harjoittelu päätöntä fularissa, niin traditionaalinen karate veti kyllä ehdottomasti älyttömyyden pohjat. Spiritin kasvattamisella kun pystyi perustelemaan käytännössä aivan mitä tahansa, esimerkiksi juokseminen paljain jaloin lumihangessa tai rystysten kovettaminen hakkaamalla lankun kappaletta niin kauan että ne alkoivat rustottua. Onneksi olin jo ehtinyt näkemään edes vähän monipuolisempaa kuntojumppaa, koska nyt voimaharjoittelu oli enää etunojapunnerruksia, linkkareita ja Shotokan tyylisuunnan mukaisia todella matalia karate asentoja. Olin muuten todella hyvä punnertaja tuohon aikaan. Vuonna 1987 olin jo vetämässä lajin harjoituksia Jyväskylässä ja Jämsässä ja kiertelin Sensein kanssa pitämässä lajinäytöksiä pitkin keskistä Suomea.

Ensimmäinen järjenvalo kamppailu-urheilu harjoitteluun tuli vuonna 1990, kun TaeKwonDo valmentaja Markku Parviainen ilmestyi yllättäen keskisuomeen Jämsään Taekwondo-liiton lähettämänä. Nyt alettiin jo puhua harjoitusohjelmista ja voimaharjoittelusta kokonaan erikseen. Mitattiinpa me jo tuolloin harjoituksissa sykemittarilla treenin tehoa ja tehtiin nopeusvoimaharjoittelua aivan omana osa-alueena. Sain itsellenikin Jyväskylän liikuntatieteellisestä juuri valmistuneelta ja Jämsään kuntosalin avanneelta kaverilta voimaharjoitusohjelman, hän teki jonkinlaista yhteistyötä Taekwondo- seuran kanssa. Hän kysyi minulta mitä halusin ja osasin ainoastaan vastata että jos nyt vaikka perusvoimaa. No sitähän sitten tuli, treenissä oli toistoa ja sarjaa tuon ajan bodaustyyliin niin paljon että treeniä ei olisi saanut alle kahden tunnin väännettyä. Onneksi älysin lopettaa sen tekemisen ennenkuin menin aivan täydellisesti jumiin. Ehdin jo aloittaa kilpailemisen Taekwondo:ssa kun armeija keskeytti hyvin alkaneen uran. Kun palasin armeijasta takaisin oli Parviainenkin saanut aikamoisen kohun aikaan ja seuran asiat aivan sekaisin. Niinpä vuonna 1991 siirryin kokonaan nyrkkeilyn pariin ensin Jämsän Kisailijoissa ja vielä päälle hetken aikaa Vaasan työväennyrkkeilijöissä kun pääsin paikkakunnalle seuraavana vuonna opiskelemaan. Jämsässä nyrkkeilyvalmennus oli lajitaidon osalta ensimmäistä kertaa aivan huippuluokkaa ja kehitys sen mukaista. Ehdin Jämsässä jo vähän aloitella kilpailemistakin nyrkkeilyssä, kunnes jouduin henkilökohtaisien syiden vuoksi muuttamaan paikkakunnalta vielä samana vuonna pois. Vaasassa sen sijaan nyrkkeilyvalmennuksen taso romahti ja aloin nopeasti etsiä vaihtoehtoja. Kaupungissa oli juuri aloittanut tuore Kick-Boxing jaosto Budokan nimisessä monilajiseurassa ja kun he kuulivat minusta, tuli toiminnan juuri aloittanut entinen Jujutsuka Kari Vilppala pyytämään minua mukaan valmentamaan. Siellä vierähti sitten melkein koko 90-luku.

Tiesin jo tähän ikään ja kokemustaustaan että voimaharjoittelu pitää kuulua olennaisena osana voima- ja teholajeihin, millaiseksi mielsin ilman muuta myös kamppailu-urheilun. Tuohon aikaan ei vain ollut vielä internettiä olemassa saati sitten juuri mitään järkevää valmennuskirjallisuutta. Hyvä ystäväni ja treenikaverini Hannu Piira oli pitkän linjan painija ja lajin valmentaja, niinpä menin itsekkin mukaan Keuruun tovereiden painitreeneihin noin vuoden 1994 paikeilla. Paini oli (on) perinteinen arvokisamenestyslaji Suomessa ja olin varma että heiltä oli paljon opittavaa. Painin päävalmentajana Keuruulla toimi Jukka Huisman joka oli itse kuulunut lajin suomalaisiin huippuihin. Halusin toki oppia myös painimaan, mutta ennen kaikkea halusin päästä mukaan tekemään ja oppimaan heidän todella monipuolista voimistelua: puolivolttia, volttia, päähyppyä jne. Samaan aikaan vakoilin tiiviisti myös paikallisia yleisurheilijoita uimahallin punttisalilla. Tiesin että heillä oli tehon tuotto huippuluokkaa kaikki lajit huomioiden ja heidän voimatreenejä kopioiden aloitin myös oman painonnostoharjoittelun. Valitettavasti painonnosto oli lajina jo kuollut paikkakunnalta ja jäljellä oli enää nuo mainitsemani yleisurheilijat, nostotekniikkaa piti siis opetella kantapään kautta ja ensialkuun se oli pelkkää raakarinnallevetoa. Harjoittelu oli siis painijumppaa, yleisurheilun juoksuvetoja, loikka- ja ponkkaritreeniä, painonnostoa, pk lenkkiä, maksimaalista liikkuvuusharjoittelua ja kamppailu-urheilun lajitekniikkaa. Kombinaatio ei olisi ollut ollenkaan huono ja tulos olisi voinut olla oikein hyväkin jos meillä olisi ollut edes jonkinlaista valmennusta apuna, nyt mentiin metsään monessa kohdassa. Joku siihen aikaan potkunyrkkeilyä Vaasassa treenannut varmasti muistaa normaalista poikkeavat treenit joissa otin painijoiden voimistelua lajiin mukaan.

Thainyrkkeily rantautui Suomeen ja kasvatti huimasti suosiotaan 90- luvun alkuvuosina. Alkoi jo näyttämään siltä että potkunyrkkeilyn tulevaisuus olisikin thainyrkkeilyssä ja meidän kickboxing valmentajien piti alkaa tutustumaan uuteen lajiin. Potkunyrkkeilyn juuret olivat siis karatessa mikä näkyi selvästi alkuperäisessä lajitekniikassa, potkut tehtiin karaten tapaan jalka samaa reittiä takaisin otteluasentoon palauttamalla, osumakohta oli jalkapöytä, päkiä tai kantapää sekä potkut vyön alle kiellettyjä, vastustajasta ei myöskään saanut pitää kiinni. Minut Budokaniin mukaan pyytänyt Kari Vilppala vietti kesän 1994 Hampurissa Saksassa insinööriopintoihinsa kuuluvassa työharjoittelussa ja kertoi takaisin tultuaan löytäneensä todellä laadukkaan thaiboxing salin, Northern Thaiholics Hamburg jossa valmensi Till Görres. Päätettiin Karin kanssa matkustaa Hampuriin treenaamaan ja oppimaan thaitekniikkaa joulun ja uudenvuoden välinen aika vuonna 1994. Sali joka oli täysin lämmittämätön ja rakennettu isoon autotalliin, oli siihen aikaan Hampurin laitamilla, kuuleman mukaan jonkin motoristikerhon naapurina. Kaikissa naapuritaloissa oli korkeat aidat, turvakamerat ja piikkilankaesteet aitojen päällä. Treenien alkaessa lämpötila salissa oli lähellä nollaa ja hengitys höyrysi ilmassa, ihmeen nopeasti se kuitenkin lämpeni kun kymmenkunta treenaajaa alkoi hikoilemaan. Salin omistajalla Görresillä oli tapana käydä myös Hampurin nyrkkeilijöiden treeneissä valtavan kokoisessa urheilukeskuksessa, niinpä meidätkin kutsuttiin mukaan. Nyrkkeilijät urheilukeskuksessa olivat lähes kaikki siirtolaistaustaisia ja todella fanaattisia urheilijoita. Ennen parin tunnin nyrkkeilytreenejä pelattiin ensin tunti korista ja treenien päälle vielä tunti- pari kaikkien saksalaisten rakastamaa jalkapalloa. Itse treeneissä pääsin ottamaan neljä erää amatöörien Saksan mestaruusmitallistin kanssa, enempään ei olisi enää kunto riittänyt korispelien ja nyrkkeilytreenien jälkeen. Oma maitohappokestävyys ja peruskunto ei ollut kilpaottelun edellyttämällä tasolla, toisaalta olin valmentaja, en uraa rakentava ottelija. Seuraavana vuonna järjestimme vielä Vaasassa Thainyrkkeilyleirin jonne kutsuimme Görresin valmentamaan. Thaitekniikka oli tullut jäädäkseen ja kaikki potkunyrkkeilijät alkoivat treenaamaan potkuja thainyrkkeilyn tekniikalla aiemman karatetyylin sijaan.

2000- luvulle siirryttäessä olin jo muuttanut työn perässä Helsinkiin. Kamppailupromoottori ja Espoon kamppailuopiston omistanut Petteri Maunu pyysi minua valmentajaksi heidän Thaiboxing jaostoon Espooseen. Kävin paikan päällä vetämässä yhdet treenit, mutta valitettavasti yli kymmenen vuotta yhtäjaksoista valmennusta oli jo vetänyt takin tyhjäksi enkä jaksanut enää sitoutua sellaiseen, oli hengähdystauon paikka valmentamisesta. Omaa harjoittelua jatkoin kuitenkin edelleen ja siirryin treenaamaan Helsingin Thaiboxing Clubille silloiselle Roihuvuoren salille. Tulipa silloin käytyä kehässä vähän sparraamassa myös myöhemmin lajin maailmanmestaruuden voittanutta Petri Martinezia. En varmasti olisi pärjännyt mitenkään thainyrkkeilyssä ja olihan Petri myös minua viisitoistakiloa painavampi, mutta nyrkkeilytekniikassa Petri jäi kakkoseksi. Tutustuin treeneissä Pauli Kainiemeen jonka houkuttelin itselleni treenikaveriksi Kisahallille lupaamalla parempia ja laadukkaampia treenejä. Pauli parka joutui mukaan myös Bulgaria tyyliseen voimaharjoitteluun, mitä tuohon aikaan jo testailin. Treenailimme yhdessä Paulin kanssa suunnilleen kolmisen vuotta ennenkuin hän muutti pois paikkakunnalta.

Vielä 2002 vietin 31 vuotis syntymäpäivääni Espoon kamppailuopiston potkunyrkkeilyleirillä, jota veti K-1 mestari Ernesto Hoost. Innostus kamppailemiseen alkoi kuitenkin jo hiipua 2000-luvun puolen välin paikkeilla ja keskityin aina vain enemmän voimailuun. Oma treeni oli tässä vaiheessa jo lähinnä body- ja voimanostotyyppistä. Vuosien painoluokkaurheilun jälkeen ajattelin että vähän massaa olisi kiva. Kävin kuitenkin vielä edelleen nyrkkeilemässä silloisella Helsingin Boxing tallilla. Siellä tuli erään kerran sparrattua silloin vielä amatöörinä otelleen Juho Tolppolan kanssa, jota siihen aikaan valmensi Boxing Tallia pyörittänyt Hannu Huuhtanen. Siihen aikaan tuli myös näytettyä potkutekniikkaa silloin vielä puhtaasi nyrkkeilyä treenanneelle Mauri ’Maukka’ Cederlöfille, joka myös veti meille Boxing Tallilla silloin tällöin nyrkkeilytreenejä. Maukka siirtyi nyrkkeilyuransa jälkeen potkunyrkkeilijäksi, teki hetken uutta uraa kilpatasolla ja osti myöhemmin Boxing Tallin itselleen. Massatreeni oli kuitenkin jo tehnyt tehtävänsä, enkä ollut enää niin nopea kuin aiemmin, nyt painoakin oli jo kymmenen kiloa enemmän kuin kamppailuvuosina ja Tolppolan kanssa ei enää tahtonut nopeus riittää. Jatkoin vielä hetken aikaa nyrkkeilyä, kunnes eräässä treenissä Virolainen nyrkkeilijä käytti minua ensimmäistä kertaa elämässäni lattiassa. Tiesin että olin ollut huomattavasti tätä kaveria nopeampi ja parempi nyrkkeilijä, mutta nyt voimailun ja nyrkkeilyn yhdistäminen oli tullut tiensä päähän. Sen jälkeen en enää palannut nyrkkeilysalille.

Bangkok2

Tässä kuvassa olen vielä viimeisen kerran kamppailu-urheilussa itse mukana, jalassa on muuten aiemmin mainitun Thaiholics salin thaishortsit. Paikka on Sathorn Park Bangkok, jonne pääsin sattuman kautta treenaamaan paikallisen suurta arvostusta nauttineen entisen mestarin kanssa. Eräässä hotellissa työskennellyt nuori kaveri tuli innokkaasti juttelemaan, kun näki minun kantavan aulassa thaipädejä, hän kysyi halusinko käydä treenaamassa oikean mestarin kanssa ja kun innostuin, hän sanoi soittavansa isälleen joka voisi esitellä minut eteenpäin. Minulle sanottiin aika ja paikka, siis Sathorn Park ja siellä tietty kulmaus, missä tapaisin tämän kaverin isän. Kun mentiin paikan päälle, tuli vanha mies juttelemaan ja sanoi ettei mestari tule tänään, tule huomenna uudelleen. Niinpä lähdettiin sitten pois ja seuraavana päivänä samaan aikaan uudelleen samaan paikkaan mootoritien alle. Tällä kertaa mestari saapui paikalle ja halusi nähdä miltä tekniikkani näyttää. Olin ainoa länkkäri koko paikassa ja pian uteliaita entisiä thainyrkkeilijöitä ja nuoria uransa alussa olevia pikkupoikia alkoi tulla kiinnostuneena mukaan. Valitettavasti kielitaito oli paikallisilla todella huono, juuri kukaan puhunut englantia, mestarikin vain muutaman sanan. Mestari oli hyvin tarkka ettei kukaan paikallisista pyytäisi minulta rahaa treenaamisesta ja kysyikin tätä minulta kerran todella huonolla englannin taidolla. Itsekkään hän ei halunnut mitään korvausta minkä otin suurena kunniana ja muistona kamppailu-urheilun maailmasta.

Bangkok1

Tässä toisessa kuvassa oleva harmaahapsinen vanhempi mies taustalla on juuri tuon edellä mainitun kaverin isä joka tsekkasi minut ennen esittelyä mestarille.

Thaimaalaisten ylivoima omassa lajissaan selittyy sillä että käytännössä jokainen pikkupoika käy lajia ainakin kokeilemassa, suuresta massasta karsiutuu jäljelle vain parhaat. Tietotaito lajitekniikasta on huippuluokkaa ja ammattimainen harjoittelu sekä säännöllinen kilpaileminen aloitetaan hyvin varhain. Thainyrkkeily ei ole siellä harrastus, vaan potentiaalinen ammatti ja jokainen lajin valitseva pikkupoika tietää että vain parhaat pääsevät kunnon rahoihin käsiksi. Lumpinee stadionilla näkemissäni matseissa tekninen taso oli jo 13 vuotiailla parempi kuin missään aikuisten sarjojen matsissa mitä olen Suomessa nähnyt. Mitä vähemmän lajissa on sääntöjä, ts. mitä enemmän on sallittuja tekniikoita, sitä vaikeammaksi laji muuttuu. Polvien, kyynerpäiden, lyöntien, potkujen ja pystypainin yhdistäminen huippunopeiksi oikea-aikaisiksi reaktioiksi vaatii harjoittelun aloittamisen oikeassa iässä kehityksen fyysisten herkkyyskausien mukaisesti aivan samalla tavalla kuin muissakin taito-  ja teholajeissa. Nuoren thainyrkkeilijän fyysinen voima muovautuu läpi koko murrosiän jatkuneella kovalla harjoittelulla ja kilpailemisella ollen huipussaan kaksikymppisenä. Tähän ikään mennessä alla voi olla jo hyvinkin lähemmäs 200 ottelua. Tämän jälkeen on kovien matsien ja kisarutiinin vuoro kun ammattilaiskehissä isketään rahaa ja viimeistään noin 25 vuotiaana aletaan jo miettiä eläkepäiviä. Nyt takana voi olla jopa kolmensadan ottelun saldo. Thaimaassa entisiä mestareita myös arvostetaan uran jälkeen.

Valitettavan usein ainoa peruste asioiden tekemiselle kamppailu-urheilussa on että näin on ennenkin tehty, tämä oli yksi merkittävä tekijä siinä miksi itse kyllästyin kamppailu-urheilun valmennukseen. Kyllästyin siihen miten eri lajien välillä oli valtavat ennakkoluulot, ihan niinkuin thainyrkkeilijä ei voisi käydä opettelemassa vaikka taekwondosta jotain tai vaikka vaikka karateka opettelemassa nyrkkeilyä. Nopeus- ja voimaharjoittelun opettaminen oli kuin olisi tuuleen huudellut, liian monelle perinteiden noudattaminen oli fyysistä kehitystä tärkeämpää. Toki jälleen vähän kärjistän ja yleistän, mutta kylmä tosiasia on että ainoastaan perinteisissä kilpalajeissa kuten paini, nyrkkeily tai judo on edes urheiluvalmennuksen kriteerit täyttävää valmennuskoulutusta tarjolla. Tilannetta kuvaa hyvin, että omalla valmentajan ammattitutkinto- kurssillani (VAT10) oli tasan yksi kamppailupuolen edustaja mukana (judo).

Perinteisien lajien rinnalle syntyneessä vapaaottelussa harjoittelu on sen sijaan kehittynyt hyvin nopeasti johtuen lajin ammattilaisuuteen tähtäävästä luonteesta, urheilijoiden sekalaisesta lajitaustasta sekä historian painolastien puutteesta. Lajin huiput ovat usein myös tulleet muista lajeista, joissa valmennus- ja harjoittelukulttuuri on ollut jo valmiiksi korkealla tasolla. Itse veikkaan että tässä lajissa syyllistytään samaan yksinapaisuuteen siinä vaiheessa kun juniori aloittaakin suoraan vapaaottelusta, eikä tulekkaan lajiin jonkin perinteisen urheilulajin kautta.

Kamppailu-urheilun lajikirjo on toki hyvin laaja ja jokaisessa lajissa aivan omat fyysiset- ja taitovaatimuksensa. Vapaaottelu on hyvä esimerkki lajista jossa yhdistyy vaatimus sekä pystyottelusta että painitaidoista. Vapaaottelun kaltaisessa lajissa menestyy parhaiten moniosaaja joka on riittävän vahva lajin jokaisella osa-alueella ja vielä päälle omaa jonkin erityisvahvuuden. Käytännössä ilman todella vahvaa painitaustaa vapaaottelussa eteneminen on vaikeaa.

Lajikirjosta huolimatta hyvältä kamppailu-urheilijalta vaaditaan aina samantyyppisiä ominaisuuksia:

– paineen ja stressin sietokyky, hyvä kamppailija on aina parhaimmillaan tiukassa ottelutilanteessa

– reaktionopeus ja kimmoisuus

– liikkuvuus

– huippuluokan taito- tasapaino ja koordinaatiokyvyt

– räjähtävä nopeus ja voima

Hyvä kamppailija menestyisi muussakin urheilussa, mutta kamppailutilanteen tuoma adrenaliinipiikki vetää puoleensa. Jokainen kamppailija rakentaa uransa omien vahvuuksiensa varaan. Hyvä esimerkki huippu-urheilijasta lyönti- potkulajeissa oli 90- luvun puolivälin paikkeilla Suomeen asettunut Thainyrkkeilyn moninkertainen maailmanmestari Jomhod Kiatadisak. Itse tutustuin Jomhodiin kun hän kävi pitämässä tekniikkanäytöstä Vaasassa järjestämämme otteluillan taukopalana. Kaikki jotka muistavat tai näkivät Jompan silloin aikanaan kehässä, muistavat miehen valtavat pohkeet ja todella paksun niskan, kaikki vastustajat näyttivät kertakaikkiaan heiveröisiltä tämän ammattilaisen rinnalla. Itse muistan miten niskapainiotteessa Jomhodin kanssa tuntui kuin olisi yrittänyt ottaa painia härän kanssa, Jomppa ei heilahtanut milliäkään vaikka yritti mitä tahansa ja itse lensi kuin rukkanen, voimaero oli niin valtava. Kun tähän fysiikkaan yhdisti lajitaidon, lopputulos oli ammattilaisten maailmanmestari. Kukaan suomalaisista thainyrkkeilyammattilaisista ei päässyt fysiikassa lähellekkään Jomhodia. Raaka fyysinen lajinomainen voima oli Jomhodin ehdoton valttikortti ja lajitaito thaimaalaiselle ottelijalle tyypilliseen tapaan keskittynyt enemmän vahvaan niskapainiin sekä polvien ja kyynerpäiden hyödyntämiseen. Kun Johmod yritti käydä kokeilemassa perinteistä nyrkkeilyä, oli hän hätää kärsimässä amatöörisäännöillä käydyssä maaottelussa ruotsalaisen vastustajan kanssa 71 kilon sarjassa. Nyt oltiin poissa Jomhodin vahvuusalueilta, eikä huikeasta fyysisestä vääntövoimasta tai lähiottelutaidosta ollut enää mitään hyötyä. Olin itse paikalla Kisahallin lehterillä seuraamassa tätä ottelua, Jomhod selvisi ottelusta pystyssä vain vaivoin vaihtamalla kesken ottelun otteluasennon vasenkätiseksi, samalla joidenkin innokkaiden promoottorien haaveet Jompasta ammattinyrkkeilyn vetonaulana kariutuivat. Olisiko Jomhod pärjännyt vapaaottelussa? Tuskinpa, todennäköisesti matto- ja alasvientitekniikoiden opettelussa ei olisi päästy koskaan pystypainin tasolle. Jomhodin lajirefleksit ja voima oli rakennettu jo pikkupoikana aloitetulla harjoittelulla josta em. osa-alueet puuttuivat.

Otetaan vielä toinen esimerkki. 90-luvun puolivälin paikkeilla meidän Kick-Boxing peruskurssille Vaasassa ilmaantui pienikokoinen mutta hyvin vikkelä kaveri karaten puolelta, Mathias Klockars. Alkuun Mathiaksella oli vaikeuksia tottua iskujen ja potkujen kontaktiin ja ensin kuvittelin itsekkin ettei Mathiaksesta ehkä olisikaan täyskontaktipuolelle. En silloin nuorena valmentajana osannut niin hyvin nähdä miten huippuhyvät fyysiset ominaisuudet Mathiaksella pituutta ja ulottuvuutta lukuunottamatta oli. Mathias pesi meidät kaikki nopeudessa viivajuoksutesteissä, kimmoisuus aitahypyissä oli joukon parasta ja kuntopallonheiton max korkeus testi Vaasan maapohjahallin kattoon onnistui helposti. Lyhyesti sanottuna sanottuna Mathiaksella oli valmiiksi niin hyvät räjähtävän voiman ja nopeuden ominaisuudet, että lajin vaatima perus- ja maitohappokestävyyden harjoittelu ei tehnyt tästä miehestä hidasta ja kankeaa. Mathias oppi lajitekniikan nopeasti ja alkoi saada iskuihin ja potkuihin nopeassa tahdissa voimaa taakse. Hän pystyi keskittymään harjoittelussaan peruskuntokestävyyteen juoksulenkeillä, lajinomaiseen harjoitteluun thaipädeillä ja säkillä sekä sparraamiseen. Nopeus, kimmoisuus, räjähtävävoima, koordinaatio ja liikkuvuus oli jo valmiiksi huippu-urheilijan tasolla ja treenillä ominaisuuksia vain jalostettiin iskujen ja potkujen taakse. Mathias voitti helposti potkunyrkkeilyn 54kg sarjan Suomen mestaruuden samassa illassa missä Jomhod tuossa edellä kävi esiintymässä ja homma jatkui siitä eteenpäin aina EM ja MM tasolle saakka. Huippuhyvässä fyysisessä kunnossa ollessaan Mathias saatiin houkuteltua vuosituhannen vaihteessa ammattinyrkkeilyn puolelle. Mathiaksen yksittäisien iskujen voima kyllä riitti hyvin ammattinyrkkeilyynkin, mutta potkunyrkkeilyssä ei käytetä ylävartalon väistöliikettä vastaavasti kuin ammattinyrkkeilyssä ja iskuja on pystyttävä iskemään sarjoina toisin kuin potkunyrkkeilyssä missä hyvin harvoin isketään kahta lyöntiä enempää putkeen. Huipulle ei olisi ollut enää eväitä ilman 100% keskittymistä pelkästään nyrkkeilyyn ja miehen vahvuudet oli kehityneet jo eri suuntaan. Ura jäi lopulta recordiin 5-1, missä olin paikan päällä katsomassa tuon tappioon päättyneen matsin, vastustajan kädet kävivät tiuhemmin mitä harvoihin koviin iskuihin tottuneella Mathiaksella. Lopputulos oli selvä kuin myös mahdollisuudet kansainväliselle huipulle ammattinyrkkeilyssä. Noin suunnilleen 2004 paikkeilla Mathias siirtyi vielä kolmanteen lajiin, silloin uutena tulokkaana esiin pilkistäneeseen vapaaotteluun. Koko ikänsä pystyottelua, ei edes thainyrkkeilyn tyylistä niskapainia sisältävää, vaan puhdasta pystyottelua missä ei saa edes pitää vastustajasta kiinni, treenannut mies ei noin vain siirry painimaan. Alkoi loukkaantumiskierre ja uuden oppimisen rajat tulla jälleen vastaan. Kansainväliselle huipulle ei enää tässäkään lajissa ollut asiaa.

Omalla kohdalla muistoksi noista ajoista jäi oikean käden kyynerluun murtuma, kun erään kerran Mathiaksen kanssa sparratessa Mathias teki kirvespotkuni jälkitilanteessa horjutuksen ja kaaduin käden päälle. Normaalisti harmiton tilanne jollaisia sattui vähän väliä, tällä kertaa vain asento sattui olemaan kaatuessa juuri oikea. Onneksi kirurgi Vaasassa teki hyvää jälkeä ja pystyn edelleenkin olemaan urheilussa mukana.

Kun aletaan lähestyä fyysistä ääripäätä, alkaa yksilölliset erot fysiikassa ja mittasuhteissa jälleen näytellä kamppailu-urheilussa merkittävää roolia, esim. ulottuvuus tai absoluuttinen koko ja voima. Kamppailutekniikka rakennetaan läheisesti hyödyntämään fyysistä ominaisuutta. Näin esim. vuodesta 2006 vuoteen 2015 nyrkkeilyn raskasta sarjaa hallinneen Wladimir Klitchkon tekniikka, joka perustui lähes täysin vastustajan kontrolloimiseen etukädellä ja ulottuvuudella ja nopeaan sitomiseen lähellä. Lähes kymmeneen vuoteen kukaan ei onnistunut pääsemään tästä äärimmäisen tylsästä, mutta Klitchkolle huipputehokkaasta ottelutyylistä ohitse. Hyvin pitkälle sen vuoksi ettei riittävän isoja miehiä joilla olisikin ollut ulottuvuusetu puolellaan löytynyt tai jos löytyi, heillä ei ollut riittävää nopeutta, miehen koon kasvaessa liike tuppaa hidastumaan. Painonnoston puolelta taas löytyy esimerkiksi Viron Mart Seim, jonka lahjakkuus on nimen omaan voimassa ja koko painonnostoura on rakennettu absoluuttisen voiman ympärille. Potkunyrkkeilystä fyysisen ominaisuuden pitkälle menevästä hyödyntämisestä esimerkkinä käy meidän peruskurssilta Vaasassa 90-luvulla aloittanut Jarkko Jussila. Jarkko oli jo teini-ikäisenä pitkä mutta todella hoikassa kunnossa pituuteensa nähden. Miehen ulottuvuus sparratessa tuntui aivan käsittämättömältä kun itse olin vain viitisen kiloa kevyempi, mutta reilusti päätä lyhyempi. Jarkko pystyi kontrolloimaan ja pudottamaan painoaan uskomattomalla tavalla ja pystyi (pystyy) pääsemään ottelupainoon välillä 62 – 66, aivan käsittämätöntä 184cm mieheltä! Luonnollisesti Jarkko ei voinut tuolla lihasmassan määrällä olla kovin vahva, joten Jarkko rakensi oman vahvuutensa valtavan ulottuvuuden ja kestävyyden päälle. Mies oli (on) hyvin tunnettu siitä että kestävyys ei taatusti koskaan kehässä loppunut.

Jotain me tehtiin Vaasassa valmennuksellisesti todella oikein, kun vuosien 93 – 97 välistä seurassa kasvoi kaksi tulevaa maailman mestaria ja muitakin aina ammattilaiskehiä myöten otelleita kavereita.

Kamppailu-urheilu on painoluokkalaji painonnoston tapaan, mutta kamppailupuolella äärimmäiset, jopa yli kymmenen kilon nopeat painonvedot on hyvin tyypillisiä. Yleinen nyrkkisääntö on, että juuri yli viiden kilon ei pitäisi mennä ja yli kymmenen kilon kohdalla aletaan jo leikkiä omalla terveydellä. Ammattilaislajeissa punnitukset on ottelua edeltävänä päivänä ja ottelijat painaa kehässä todellisuudessa jopa lähes kymmenen kiloa enemmän kuin vaa-alla, tämä houkuttaa yrittämään äärimmäisyyksiä. Valmentajakaverini Kari Vilppala oli aloittaessaan potkunyrkkeilyn lähellä 95kg, harjoituspaino putosi 85 – 87kg tasolle ja mies tiristi siitä itsensä alle 75kg sarjaan. Aika hyvin ruokaa rakastaneelta ja aiemmin voimanostoa treenanneelta kaverilta, jolla ei edes ollut hirveästi löysää, vaan ihan puhdasta lihasta siihen aikaan.

Kamppailu-urheilun suurin ongelma on valmentajien epäpätevyys ja lajianalyysin puute. Valmentajilla ei ole hajuakaan siitä minkälaisia ominaisuuksia tarvitaan tai miten niitä optimaalisesti kehitettäisiin, ainoa mutu mitä jää jäljelle on yrittää parantaa kestävyyttä. Jonkin kummallisen logiikan kautta kuvitellaan, että kun urheilija tekee paljon kahden kolmasosan teholla työtä, kehittyy samalla maksimaalinen teho tai lajitaito. Aivan sama virhe tehdään sparriharjoittelussa, teho on liian kova jotta kokematon urheilija uskaltaisi kunnolla kokeilla erilaisia asioita ja kehittää monipuolisesti reaktioitaan. Ennemmin kehittyy kilpikonnapuolustus ja hyvin yksipuoliset tekniikat. Kamppailu-urheilu on kuin kilpa-autolla ajaminen, hitaassa vauhdissa ehtii vähän kurvailla, kokeilla ja kikkailla, mutta kun ajetaan kahtasataa, tuijotetaan vain tiukasti eteenpäin ja koitetaan pysyä tiellä. Ellei kamppailijan reaktio- ja tekniikkavalikoima ole kehittynyt hyvin monipuoliseksi ja laajaksi, ei hänellä kilpaottelussa paineen alla ole montaakaan tekniikkakuviota tai reaktiota enään jäljellä. Kamppailijoiden on vaikea ymmärtää että valtaosa harjoittelusta tulisi olla kevyttä reaktioiden kehittämistä, siis se suurin volyymi ja toisaalta pikajuoksijoiden tapaan kokoajan pyrkiä kehittämään aivan maksimaalista suoritusaluetta, siis kilpatempo, nopeus ja teho. Keskitehoaluetta kannattaisi pyrkiä välttämään mahdollisimman pitkälle. Tässä kohden joku lyönti- potkuheppu kurtistaa kulmiaan ja miettii että joo, mehän tehdään jo joka treenissä vaikka sivuväistö ja oikea suora vastaan- tyyppisiä pariharjoitteita. Reaktioiden ja koordinaation kehittäminen ei todellakaan tarkoita tätä. Tältä klipiltä voi käydä katsomassa miltä reaktioiden ja koordinaation treenaamisen pitäisi oikeasti näyttää, liike on oltava nopeaa, rullaavaa, jatkuvaa ja rentoa. Löysin ihan vastaavan periaatteen myös eräältä Brassijutsua käsittelevältä treenivideolta, siinä huippuottelijat Brasialaisella salilla vain pyörivät toistensa ympärillä rennosti ja soljuvasti tilanteesta ja tekniikasta toiseen, ihan vastaavasti kuin Floyd Mayweather pistareiden kanssa tuossa edellä.

Oman lajianalyysin voisi aloittaa hyvin yksinkertaisesti listaamalla minkälainen suorite kilpa-ottelu on: montako lyöntiä, potkua tai muuta suoritetta per erä ja per matsi? Montako sekuntia jatkuvaa työaikaa, esim. vääntöä tai isku-potkusarjoja ja montako sekuntia irti tilanteista jne. Mitä vähemmän suoritteita tehdään, sitä olennaisempaa on saada avautuva tilanne kerralla hyödynnettyä, ts. maksimaalinen räjähtävyys, lajitaito ja oikea reaktio. Jos vaikka thainyrkkeilymatsissa tehdään tosiasiassa alle parikymmentä potkua per kolmen minuutin erä ja niistäkin 95% yksittäissuoritteina, pistää pohtimaan paljonko on hyötyä harjoittelusta jossa pädejä mätkitään samalla säästöteholla tunnista ja illasta toiseen? Moniko valmentaja edes miettii millaisia ominaisuuksia pädien kanssa kehitetään tai mitkä lihakset ja miten tuottaa parhaan isku- tai potkuvoiman? Eli tiivistettynä, mitä pitää tehdä ja miten jotta jonkin suoritteen teho kasvaisi ja urheilija olisi lajissaan taitavampi?

Keskimääräisestä suomalaisesta nyrkkeilijästä voi hyvin sanoa, että hidas, mutta kankea. Todella harvassa on iskijä jossa yhdistyisi lajitaito, nopeus ja iskuvoima. Jopa aivan kevyen sarjan kavereiden vaappuminen ja iskeminen näyttää siltä kuin olisivat raskaassa sarjassa, hitaita painavia heijareita, harvakseltaan ja ilman tarkkuutta. Kun itse takavuosina vähän rytmittelin säkin kanssa iskusarjoja Tampereen Nääshallin nyrkkeilysalissa, tuli paikallinen itäblokkia edustanut valmentaja heti kysymään mitä seuraa edustin, koska tyylini ei näyttänyt lainkaan suomalaiselta. Jep, ei näyttänyt ei, kun lyöntejä lähti enemmän kuin kaksi sarjaan. Tässä vähän esimerkkiä siitä miten niiden käsien pitäisi liikkua. Sitten kun mennään jälleen absoluuttiselle huipulle, pitää nopeiden käsien takaa löytyä myös täydellinen ajoitus, tarkkuus ja iskuvoima. Juuri näitä ominaisuuksia vaikka suomen tämän hetken miesten ykkösiskijältä Edis Tatlilta on puuttunut vaikka nopeutta miehellä riittää.

Itse jakaisin kamppailu-urheilijan harjoittelun karkeasti niin että:

– 50% lajinomaisien reaktioiden harjoittelua, eli oikea ajoitus, oikea tekniikka, oikea reaktio. Kaikki kamppailu-urheilu perustuu huipputasolla lajinomaiseen reaktiokykyyn.

– 30% Lajinomaisen räjähtävän voiman ja lajitehon harjoittelua, oli se sitten isku, potku, heitto, tms. suorite. Tähän kategoriaan kuuluu myös lajinomaisen nopeuden harjoittelu. Oikein ajoitettu ja tarkka tekniikka tarvitsee taakseen myös riittävästi suoritustehoa ja nopeutta.

– 20% lajikestävyyden harjoittelua. Hapoilla oleva kamppailija kohtaa nopeasti noutajan.

Kilpailuun valmistavalla jaksolla osa lajinomaisien reaktioiden harjoittelusta korvautuu lajinomaisella sparraamisella ja maitohappokestävyyttä tehdään tehostetusti, ts. suoritusten tempo ja teho nostetaan kilpaottelun vaatimalle tasolle. Tällöin urheilijan maksimivoima tai oikeammin maksimiterävyys lajisuoritteissa väkisin kärsii ja ellei urheilijalla ole perusharjoittelusta hyvää pohjaa. Paras terävyys tai iskuvoima häviää nopeasti laktaattiarvojen nousun mukana. Usein kamppailu-urheilussa huipulle karsiutuukin juuri ne urheilijat jotka ovat luonnostaan hyvin kimmoisia ja nopeita ja joilla on hyvä räjähtävä voima, kestävyyteen painottuva harjoittelu aiheuttaa heille vähiten haittaa.

No miten sitten treenataan lajinomaista räjähtävää voimaa? Sitä ei todellakaan ole kymmenen erää säkillä. Ensimmäinen lähtökohta on urheilijan räjähtävänvoiman tuottokyky. Tätä on helppo mitata vaikka vauhdittomalla pituudella, 3-tassu ja 5-loikka testeillä, kuulanheitolla päänyli jne. yleisurheilijoiden perustesteillä. Koska kyse on kamppailu-urheilusta missä erät ovat useita minuutteja, pitäisi testit tehdä välillä myös maitohapotettuna, esim. 400m juoksuvedon perään tms. Lyöntilajeissa kevyellä 2-3kg kevyellä kuulalla tehtävä vauhditon työntö antaa myös hyvää kuvaa räjähtävästä tehosta tai oikeastaan tehon muutoksesta, ts. kehittääkö harjoittelu oikeita ominaisuuksia.

Jos otetaan esimerkiksi vaikka thainyrkkeilyn tyylisen kiertopotkun voima:

– potkun lähtönopeuden määrää potkaisevan jalan kimmoisa ponnistus, ts. urheilijan kimmoisuus korreloi suoraan lähtönopeuden kanssa. Erityisen hyvin tämä tulee esiin etujalan ns. vaihtoaskel potkussa, missä tehdään erikseen kimmottava ponnistus ennen potkun lähtöä. Arvatkaapa miksi naruhyppely on varsin suosittua juuri lyönti- ja potkulajeissa…

– potkun liikenopeudesta lähdön jälkeen vastaa lonkankoukistajalihas ja tuhansien potkujen pädi treenillä käytännössä siis vahvistetaan juuri lonkankoukistajaa sekä selkää kiertäviä lihaksia

– erittäin olennainen tekijä potkun liikenopeudelle on vastavaikuttajalihasten rentous, kyse on aivan samasta asiasta, kuin pikajuoksijan vastakkaisen jalan optimaalisen nopea tuonti eteen

– viimeinen osa potkun voimasta syntyy selän, lantion ja kylkilihasten voimasta kun lantio ja sääri käännetään oikeaan osumakulmaan

Potkun voima on siis potkaisijan massan, potkaisija siis pyrkii ponnistamaan koko massallaan potkuun mukaan ja potkun nopeuden kombinaatio vähennettynä kaikilla liikettä hidastavilla tekijöillä, ts. puutteellinen liikkuvuus, ponnistusvoima, selän, kylkien ja/tai lantion voiman puute, jäykkyys ja rentouden puute. Toki tuhansien toistojen thaipädi treeni opettaa juuri mahdollisimman taloudellista, ts. mahdollisimman rentoa liikesuoritusta koska muuten ei jaksa paukuttaa, esimerkki. Se ei kuitenkaan kehitä huipputehoa sellaisella urheilijalla joka ei ole luonnostaan äärimmäisen kimmoisa, ts. hyvin tyypin II nopeilla lihassoluilla varustettu. Urheilija jolla pääpaino treenaamisessa on jatkuvasti jaksamisessa, eli koko ajan koitetaan vähän säästellä tehoja, ei todellakaan pysty tehokkaaseen suoritukseen. Edellisellä klipillä näkee hyvin miten treenaaja tosiasiassa kokoajan säästelee ja tekee suorituksia vain 80% teholla jaksaakseen. Tällä klipillä puolestaan nähdään miltä näyttää kun urheilija pystyy maksimaaliseen suoritukseen, jokainen huomaa eron. Fysiologialtaan tyypillinen kontaktilajien harjoittelu muistuttaa siis helposti enemmän mailerin tai jopa kymmpitonnin juoksijan treeniä kuin pikajuoksijan ja lopputulos on aivan sama, siinä ei juuri lajisuoritus irtoa.

Suurimmalla osalla kamppailulajien amatööriurheilijoista on myös puutteellinen peruskunto, mikä aiheuttaa maitohapoille menemisen heti kun siirrytään kilpaottelun nopeuteen, tempoon ja tehoon. Suoritteet alkavat heti tuntumaan hitailta ja raskailta. Jos tätä ei korjata riittävällä peruskuntoharjoitelulla ja riittävällä kilpatempolla tapahtuvalla maitohappokestävyysharjoittelulla, ts. maksimaalisella teholla tapahtuvalla harjoittelulla, kuten thaimaalainen tuossa edellä klipillä näytti, lopputulos on surkeita ottelijoita.

Potkulajeista oikeastaan vain TaeKwonDo:ssa on oivallettu erillinen puhdasta liikenopeutta kehittävä nopeusharjoittelu. Kappailu-urheilussa tyypillisesti tekniikat tehdään jollain tapaa vartaloa kiertävän liikkeen kautta hyödyntäen selän kierron ja kylkien voimaa. Näiden vahvistamiseen pitää ottaa käyttöön erilaisia erikoisharjoitteita kuten esim. kuntopallo. Kaikki hyvät iskijät ja potkaisijat ovat käytännössä hyvin kimmoisia, liikkeen räjähtävyys on suoraan verrannollinen urheilijan tasoon ponnistusvoimaa, kimmoisuutta ja juoksunopeutta mittaavissa testeissä. Näiden ominaisuuksien kehittämiseen löytyy myös muutakin kuin hyppynaru.

Kamppailu-urheilun yhteinen piirre on aina vastustaja joka tekee kilpasuoritteesta ennustamattoman, ts. sääntöjen puitteissa tilanteet voivat elää miten tahansa. Harjoittelun kannalta tämä tarkoittaa sitä, että liikkuvuuden ja tasapainon hallinta pitää pelata kaikissa asennoissa, kaikista tilanteista pitää pystyä reagoimaan. Voimaharjoittelussa tämä tarkoittaa että lihastasapainoon pitää kiinnittää erityistä huomiota. Useimmat kamppailu-urheilijat törmäävät aiheeseen ensikertaa fysioterapeutin vastaanotolla, mutta oikeasti lihastasapainoa korjaava voimaharjoittelu tulisi olla keskeinen osa harjoitelua jo juuri kamppailu-urheilun perusominaisuuden vuoksi. En puutu nyt tässä artikkelissa sen enempää urheilufysioterapeuttien leipään, eli lihasepätasapainon testaamiseen ja kartoittamiseen, mutta täältä saa jotain käsitystä mistä on kyse. Lihastasapainon harjoittelua tulee tehdä myös epästabiililla alustalla, eli esim. iso jumppapallo, pehmeä pieni pallo, bosu jne. Ongelmat lihastasapainossa tulevat helposti esiin juuri lyönti- potkulajeissa, joissa harjoittelussa toistetaan suuria määriä samoja suoritteita samalla tavalla samasta asennosta sama jalka edessä. Harjoittelu on tosiasiassa keholle liian yksipuolista ja ongelmia esim. selässä alkaa esiintyä. Selän ryhtilihasten heikkous ison jumppapallon päällä tehdyissä fysioterapeutin ohjaamissa liikkeissä näkyi hyvin esim. nyrkkeilijä Ville Hukalla VAT koulutuksen yhteydessä Vierumäellä tehdyissä harjoitteissa.

Kannattaako kamppailijan tehdä levytankoharjoittelua? Itse arvioin hyödyn niin, että jos lajissa on tarve heittää vastustajaa tai pystyä tekemään räjähtävästi jokin voimasuorite maksimaalisella teholla, levytanko- ja maksimivoimaharjoittelun tulee ilman muuta kuulua normaaliohjelmaan. Kamppailu-urheilun voimaharjoittelu kannattaa jakaa selkeästi lajinomaisiin erikoisharjoitteisiin, missä suoritustempo on mahdollisimman räjähtävä ja harjoitteet kullekin lajille ominaisia sekä puhtaaseen maksimivoimaharjoitteluun, missä pyritään kehittämään kyykyn- punnerruksen- tai vedon, painilajeissa myös ylävartalon vetovoima, maksimivoimaa. Lajinomainen kestävyys kannattaa pyrkiä treenaamaan mahdollisimman pitkälle lajinomaisien harjoitteiden kautta ja kehonpainoharjoitteilla. Kiinnostuneille täältä saa hyvän kattavan kuvan judon ja painin voimaharjoittelusta.

Yksi ajatus artikkelista “Kamppailu-urheilijan voimaharjoittelu”

  1. Olipa hieno tarina! Vaikka vähän kiire duuniin , en malttanut lopettaa tarinan lukememista. Arvostan tarinan kaltaista paneutumista asioihin. Oskari Palomäki

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s